Kesähuvilat ovat yksi suomalaisen kulttuurihistorian kiehtovimmista ilmiöistä. Ne edustavat paitsi rakennustaiteen vaihtuvia tyylisuuntauksia, myös ajan elämäntapaa, jossa kaupunkilaiselämän kiireet vaihtuivat saariston rauhaan ja luonnon läheisyyteen. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa syntyi vahva huvilakulttuuri, joka vaikutti maisemaan, arkkitehtuuriin ja yhteiskunnan vapaa-ajanviettoon.
Huvilakulttuurin synty ja kukoistus
Huvilakulttuurin nousu liittyi kaupungistumiseen ja höyrylaivaliikenteen kehittymiseen. Kun Helsingissä ja muissa kaupungeissa asuvilla porvaristo- ja virkamiessuvuilla oli mahdollisuus matkustaa saaristoon, syntyi tarve kesäasunnoille. Nämä huvilat rakennettiin usein kartanoiden vuokramaille tai vanhoista rakennuksista muunnettiin kesäkäyttöön sopivia tiloja.
Kesäkaudeksi huvilalle muutettiin koko perheen voimin – irtaimistoa, astioita ja jopa palvelusväkeä saatettiin kuljettaa saaristoon. Huvilaelämään kuuluivat päivittäiset askareet, seurustelu, uinti, puutarhanhoito sekä illanvietot. Kaupunkien herrasväki vietti kesiään kuten nykyajan vapaa-ajanviettäjät – mutta hieman muodollisemmin.
Arkkitehtoniset tyylit ja rakenteet
1800-luvun puolivälin huvilat seurasivat empire-tyyliä: rakennukset olivat klassisista vaikutteista ammentavia ja harmonisia. Myöhemmin suosioon nousi sveitsiläistyyli, jossa koristeelliset puuleikkaukset, polveilevat julkisivut, pitsimäiset yksityiskohdat ja näyttävät tornit hallitsivat näkymiä.
Huvilat rakennettiin useimmiten hirsirunkoisiksi ja lautaverhoilluiksi. Tyyppipiirteitä olivat mm. tornit tai tornimaiset osat, joka toimivat näköalapaikkana, lasiverannat ja kuistit, jotka yhdistivät sisä- ja ulkotilat, rikkaasti koristellut julkisivut, joissa käytettiin kaaria, listoja ja parvekkeita, sekä puutarhat, laiturit ja uimahuoneet, jotka toivat ylellisyyttä arkeen.
Pohjaratkaisut olivat usein epäsymmetrisiä ja polveilevia – rakennuksessa saattoi olla useita kerroksia, erkkeri-ikkunoita ja porrastettuja sisätiloja, joissa kuljettiin tilasta toiseen tunnelman mukaan.
Huviloiden kehitys vuosisadan vaihteessa
1800-luvun lopun näyttävät ja koristeelliset huvilat saivat 1900-luvun alussa rinnalleen yksinkertaisempia ratkaisuja. Rakennusten koko pieneni, sommittelu selkeytyi ja koristeaiheet yksinkertaistuivat. Tämä seurasi osin arkkitehtien kritiikistä runsasta koristelua kohtaan, mutta myös elämäntavan ja yhteiskunnan muutoksista.
Esimerkkejä – Tornihuvila ja Kaivoshuvila
Tornihuvila (1870-luku), joka sijaitsee Laajasalon Tahvonlahdella, on upea esimerkki uusrenessanssityylistä. Se on aikansa koristeellisen huvilarakentamisen taidonnäyte, jossa korostuvat runsaus, näyttävyys ja tornimainen rakenne. Tornihuvila rakennettiin osin vanhasta siirretyn rakennuksen rungosta ja palveli Schaumanin suvun kesähuvilana.
Kaivoshuvila puolestaan edustaa varhaisempaa rakennuskantaa – se on rakennettu jo 1700-luvun lopulla kaivossepän tai johtajan asunnoksi. Rakennus noudattaa karoliinista pohjakaavaa ja kustavilaisen ajan arkkitehtuuria: mansardikatto, symmetrinen rakenne ja pystylaudoitetut punamullatut julkisivut tekevät siitä harvinaisen ja arvokkaan kohteen. Vaikka se ei alun perin ollut kesähuvila, se siirtyi myöhemmin huvilakäyttöön ja on siten osa huvilakulttuurin kehitystä.
Huvilakulttuurin perintö
Huviloita ei rakennettu vain asumista varten – ne olivat myös paikkoja luovuudelle ja seurustelulle. Monet merkittävät suomalaiset taiteilijat, virkamiehet ja liikemiehet viettivät kesiään Laajasalon ja Itä-Helsingin huviloissa. Henrik Borgströmin kaltaiset vaikuttajat toivat alueelle kulttuurista säihkettä ja edesauttoivat alueen kehitystä.
Nykyisin nämä huvilat edustavat ainutlaatuista osaa rakennusperintöämme. Vaikka osa huviloista on ajan saatossa kadonnut, esimerkiksi Tornihuvila ja Kaivoshuvila muistuttavat edelleen ajasta, jolloin kesä merkitsi vetäytymistä kaupungin vilinästä luonnon helmaan – tornin katveeseen, puutarhan rauhaan ja meren lempeään tuoksuun.
